Ennen vanhaan uskottiin, että voikissa, jota saamelaiset kutsuivat nimellä «smiergàhtu» ja kvensit nimellä «para», varasti hapanmaitoa ja maitoa ihmisten lehmistä. Se myös varmisti, että kerma ei muuttunut voiksi, kun se sekoitettiin. Voikissan tekivät ja elvyttivät noitatytöt.
Kirjoittanut Oddgeir Johansen, julkaistu alun perin osoitteessa maloalo.com
Trollkatt, myös smørkatt, smørhare, skratt, tusse, pukhare, oli kansanperinteessä olento, joka oli noitien tai noitien palveluksessa. Saameksi olentoa kutsuttiin smiergáhttu, kun taas kvensit kutsuivat sitä para. Peikkokissan tärkein tehtävä oli toimittaa emännälleen maitoa toisten lehmistä. Se imi maidon ja sylki sen ulos, kun se pääsi kotiin.
Mistä se koostui
Varangerin saamelaismuseon verkkosivuilta voimme lukea, että Suomessa tehtiin aikoinaan voikissoja. Siihen käytettiin monenlaisia materiaaleja. Päähän käytettiin villapalloa, selkään käsikiveä, vatsaan lampaan vatsaa, jalkoihin linnun siiven luita ja siipiin kotkan siipiä. Voikissa tehtiin vain viikonlopun torstaina papin ollessa saarnastuolissa, ja se valmistui vasta kolmantena viikonlopun torstaina. Se tehtiin vain saunassa. Kun se oli valmis, se herätettiin henkiin näillä sanoilla: «Pysy, pysy, voikissa! Puolet annan elämästäni, puolet annan pitkäikäisyydestäni ja puolet annan myös kellolehmästäni. Usko vain minua ja tee kaikki, mitä pyydän!»
Maito ja smetana
Buttercat kysyy sitten: «Mitä minun pitäisi pukea päälleni?» Ne, jotka omistivat voilehmän, pyysivät sitä yleensä aina kantamaan sekä maitoa että smetanaa. Kellolehmän vatsan alle tehtiin kuoppa, jonka päälle laitettiin lattia ja lopuksi pieni reikä lattiaan. Aina lypsettäessä he kaatoivat osan maidosta kuoppaan, koska voikissa oli siellä aina, kun lehmä lypsettiin.
Voikissa käveli joka päivä seitsemän seurakunnan läpi ja silitteli lehmiä. Kun sen vatsa oli täynnä, se palasi omistajansa luokse, meni lypsykarsinaan ja sylki kaiken maidon sammioon. Kun se oli tyhjentänyt vatsansa, se jatkoi taas matkaansa. Se söi myös kermaviiliä ihmisten ytimistä, ja joka kerta, kun sitä kotonaan pyöritettiin, se sylki varastamansa kermaviilin emäntänsä ytimeen.
Vaarallista omistajalle
Ne, joilla oli voikissa, pelkäsivät aina kuolemaa, sillä jos joku sai voikissan haltuunsa ja tappoi sen, myös sen tekijä kuoli. Ja mitä pahaa kissalle tapahtuikin, myös sen emäntä joutui kärsimään. Kukaan ei uskaltanut tehdä voikissaa, paitsi ne, jotka osasivat lukea siihen käytettyjä sanoja. Näin on kirjoitettu «Lappilaisissa saduissa ja taruissa», (Qvigstad 1927).
Toisaalla sanottiin, että voikissa eli peikkokissa oli kissan kaltainen olento, jonka ihmiset uskoivat noitien ja velhojen voivan luoda rätteistä ja vastaavista materiaaleista. Termi smørkatt on kotoisin Pohjois-Norjasta. Ennen vanhaan nukkeja tehtiin rätteistä. Joskus noidat saattoivat taikoa elämään nämä nuket. Sitten he asettivat nuken vetämään puoleensa asioita, joita he saattoivat käyttää, ja taitavat nuket saattoivat vetää puoleensa seitsemästä seurakunnasta. Näitä nukkeja kutsuttiin vetonukeiksi.
Ei vain pohjoisessa
Jotkut luulivat, että voikukkia on kahta lajia. Toinen näytti vanhalta kaatuneelta ja toinen pähkinältä. Kun noidat tekivät voikukkia, he valuttivat veren pois - pikkusormi. Voi-kissalla oli sydän kuin nuppineulan pää, ja jos sitä ampui, sen piti osua sydämeen tai se ei kuollut. Jos halusi nähdä, kenellä oli voikissoja, piti polttaa seitsemän erilaista puuta. Ja jos voikissa kuoli, myös sen tekijä kuoli. Perinteen mukaan Sokndalissa asui noita, jolla oli voikissa. Kissa pyöri kuin musta pallo ja auttoi noitaa loitsujen tekemisessä.
Eilert Sundt kirjoitti «Kotielämästä Norjassa« (1873): «Hedemarkenista kerrotaan siis kansanuskomuksen mukaan, että noita tekee niin sanottua »troldkat«, muualla myös »troldkjærringkat«, »smørkat« tai »tuss», perjantaikynsien, toisten karjan hiusten ym. lisäksi myös hius-tugnista, kvist-tugnista ja fadekludista".
Monissa paikoissa tunnettu
Eldar Heide kirjoittaa Bergenin yliopistossa vuonna 2006 tekemässään väitöskirjassa, että Pohjoismaissa sekä Suomessa ja Virossa yleisin kansanuskomus oli se, että noituuden taitajat varastivat maitoa tehtävään erikoistuneen olennon avulla. Se koostui langasta tai vastaavasta, ja sitä kutsuttiin Norjassa smørkattiksi tai trollkattiksi, Ruotsissa bjäraksi (bjäru, bara jne.) ja Islannissa snakkuriksi tai tilberiksi.
– Lounais-Ruotsin pohjoispuolella sijaitsevalla Skandinavian niemimaalla varkaiden lypsäjä näyttää tavallisesti skeidalta. Islannissa se valmistettiin ruumiin kylkiluusta, jonka ympärillä oli lankaa tai villaa. Samanlaisia tyyppejä löytyy Värmlannista, Jämtlandista ja Finnmarkista. Pohjois-Norjassa ja Suomessa tämä varkainlypsäjä saattoi olla osittain tai kokonaan käsikivi, jossa oli lankaa., kirjoittaa Einar Heide väitöskirjassaan.
Jälkiä pakoluukussa
Äitini Ester Marie Johansen Børselvistä (1930-2007) kertoi minulle, että kansanperinteen mukaan voikissa pilasi ihmisten kerman niin, ettei siitä syntynyt voita. Voikissa oli näkymätön, mutta vanhat ihmiset sanoivat, että sen jäljet näkyivät «fiilipunkissa» eli erityisessä puisessa astiassa, jossa kerma keitettiin. Hiilessä olevat jäljet osoittivat, että siellä oli ollut voikissa.
Suomalainen kansanperinteen tutkija Samui Paulaharju, joka on vieraillut useita kertoja Finnmarkin ja Tromsin kvenäläisissä asutuskeskuksissa, kertoi, että eräässä hänen lähteessään puhuttiin voikissasta lintuna. Tämän linnun ajelehtimisen saattoi nähdä maassa sienen muodossa.
Liittyy sieniin
Toinen Børselvistä kotoisin oleva lähde kertoi meille muutama vuosi sitten, että tietynlaista valkoista sienilajiketta kutsuttiin nimellä «paranpaska» (voikissan paska). Tämä sieni oli kananmunan kokoinen, mutta litteämpi. Tämän lähteen mukaan, kun voikissa oli käynyt ulkona, piti vatkailla erityisen kovaa, jotta kermasta saatiin voita irti.
Kolmas Børselvistä peräisin oleva lähde kuvasi myös «paranpaska» -nimistä sientä. Hän sanoi, että voikissa söi kermaa. Hän jatkoi, että kerma ei muuttunut voiksi ukkosmyrskyssä ja että maidosta tuli outoa. Hän luultavasti ajatteli, että syynä oli sää eikä voikissa. Tässä lähteessä sanotaan myös, että voikissa oli näkymätön, paitsi että siitä saattoi nähdä jälkiä pellolla olevassa «paranpaska» -nimimerkissä. Hänen mukaansa «paranpaska» oli 5-6 cm:n kokoinen, suunnilleen kananmunan kokoinen eikä tasaisen pyöreä.
